KOLMINAISUUSOPIN ESIHISTORIASTA

Aika, joka sen pyörteissä elävän näkökulmasta voi vaikuttaa kiihkeältä ja dramaattiselta, voi toisesta suunnasta katsoen vaikuttaa verkkaiselta ja toisinpäin.  Kirkon historiaa kuvattaessa siitä sanotaan usein, että tapahtui käänne tai muutos. Muutos kesti kuitenkin usein pitkään.

 Niin sanottu konstantinolainen käänne, jossa kirkon yhteiskunnallinen asema vakiintuu, oli monivivahteinen, vähintään sata vuotta kestänyt prosessi. Sama pätee kirkon keskeisimmän opillisen ilmaisun, kolminaisuusopin muodostumiseen. Ja molemmilla on lisäksi esihistoriansa.

Jo 190 Theodotos esitti Roomassa, että Jeesus oli saanut kasteen hetkellä taivaallisen voiman (dynamis), joka kohotti hänet muita ihmisiä korkeammaksi. Vaikka Jeesuksella olikin tällainen annettu ominaisuus, hän oli kuitenkin vain ihminen.

200-luvun alun Roomassa suositummaksi tuli kuitenkin Sabellioksen käsitys, jonka mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhden Jumalan ilmenemismuotoja (modus) tai kasvoja (prosopon). Jumala loi Isänä ja lakkasi tämän jälkeen olemasta Isä ja muuttui inkarnaatiossa Pojaksi, joka puolestaan katosi Pyhän Hengen aikakautena. Kolminaisuus ei ole samanaikaista eikä ikuista. Vain Jumala on ikuinen.

Näkemykset ovat esimerkkejä siitä, miten eri tavoin varhainen kristillinen opetus saattoi käsitellä uskoaan Isään, Poikaan ja Pyhään Hengen ja erityisesti kahden ensimainitun suhteeseen. Meidän tuntemamme opetuksen kannalta ensimmäisiä vakiintuneempia muotoilija aiheesta esittivät yhtäältä Tertullianus, joka esitti Jumalan olevan kolme persoonaa ja yksi substanssi sekä Origeneen oppilas Gregorios Thaumaturgos.

Origenes esitti itsekin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen samanaikaisuutta ja ikuisuutta korostavan näkemyksen kolminaisuudesta eli triniteetistä.

Hänen näkemyksensä on katsottu olleen kuitenkin monarkistis-hierarkkinen sikäli, että se korostaa Isän ensisijaisuutta suhteessa jumaluuden muihin persooniin. Sinänsä tällainen näkemys heijastui myös 300-luvun keskeisimpien kolminaisuusoppia muotoilleiden teologisten kirjoittajien ajatuksiin. Gregorios Teologi kirjoitti, että jumaluudet persoonat ovat samaa olemusta, mutta Isä on kausaalisesti ensisijainen suhteessa Poikaan.

Origenesta kiinnostavampi hahmo aiheen kannalta on kuitenkin Gregorios Thaumaturgos (n. 213-270).

Opiskeltuaan nykyisessä Beirutissa lakitiedettä hän seurasi Palestiinaan konsuliksi siirtynyttä lankoaan Kesareaan. Täällä hän tutustui sinne Aleksandriasta siirtyneeseen Origeneeseen. Origeneen seurassa Gregoriokselle avautui kristillinen tie. Hän opiskeli Origeneen johdolla ensin filosofiaa ja sitten teologiaa noin seitsemän vuotta.

Gregorioksen päätettyä opintonsa hänet vihittiin piispaksi pienen Kesarean kristillisen yhteisön palvelukseen. Vain muutaman kymmenen jäsenen ajoittain vainottuun seurakuntaan kuului myös Makrina Vanhempi, Gregorios Nyssalaisen isoäiti, jonka tiedonannot lienevät vaikuttaneen Nyssalaisen laatimaan Thaumaturgoksen legendaan.

Gregorioksen kynästä lähtöisin on ilmeisesti tunnustus, joka muistuttaa seuraavalla vuosisadalla Nikaian ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa kristilliseksi tunnustukseksi vakiintunutta tekstiä. Raa’asti suomennettuna Gregorios Thaumaturgoksen tunnustus on seuraava:

”Jumala on yksi, Hänen viisautensa, voimansa ja ikuisen kuvansa, elävän Sanan Isä, täydellisen syntyneen täydellinen synnyttäjä, ainoasyntyisen Pojan Isä.

Herra on yksi, ainoa ainoasta, Jumala Jumalasta, Jumaluuden kuva ja kaltaisuus, vaikuttava Sana, kaiken olevan käsitettäväksi tekevä Viisaus, kaiken luodun muokkaava Voima, Isän Poika, näkymätön näkymättömästä, häviämätön häviämättömästä, kuolematon kuolemattomasta, ikuinen ikuisesta.

Pyhä Henki on yksi, Hänen olemisensa on Jumalasta ja tullut ilmeiseksi Pojassa, todistukseksi ihmisille: Pojan kuva, täydellisen täydellinen kuva, elämä, elämisen syy, pyhä lähde, puhtaus, pyhityksen tuki ja opastaja, jossa kaiken yläpuolella oleva Isä ja kaikessa oleva Poika Jumala tulevat esille.”

200-luvun jälkeisellä puoliskolla näyttää siten syntyneen tunnustus, jonka sisältö ei ole kovinkaan kaukana kirkon hyväksymästä Nikaian-Konstantinopolin tunnustuksesta, jonka työstäminen värittää koko seuraavaa vuosisataa moninaisine eteenpäin menon ja torjunnan vaiheineen vuosien 325 ja 380 välillä.

 Kyseessä olivat kiihkeät ja dramaattiset vuosikymmenet, mutta samalla voi Gregorios Thaumaturgoksen esittämän tunnustuksen sisältämien vakaumusten vastaanottoa seuratessaan todeta, miten  aika virtasi puuduttavan hiljaisena 200-luvun puolivälistä 300-luvun lopulle.

 Yhdestä sanasta saatettiin riidellä vuosikausia keskusteluissa, joihin tuntuu osallistuneen legioonittain kukin itsensä oikeassa olevaksi kokeneita ihmisiä.

Vakaumusten ja tulkintojen vakiintumiseen yhteisesti tunnustetuksi uskoksi vaikuttivat monet tekijät: poliittis-yhteiskunnalliset seikat, kirjalliset lähteet ja niissä siirtynyt oppineisuuden perinne, suulliset tarinat, ihmisten kokemukset toisistaan, henkilökohtaiset kontaktit ja se, mitä historioitsijat sanoisivat ehkä sattumaksi ja uskonnollinen mieli taas joksikin muuksi.

Henkilökohtaisista kontakteista kiinnostava hahmo perinteensiirron kannalta on Makrina vanhempi. Hänen lapsenlapsensa Gregorios Nyssalainen ja Basileios Suuri kirjoittivat kirjeissään ja muistiinpanoissaan, miten Makrina oli opettanut heille lapsena Gregorios Thaumaturgoksen opetuksia.

Gregorios ja Basileios ystävystyivät Gregorios Naziolaisen eli Gregorios Teologin kanssa. He kuuluivat Athanasioksen lähipiiriin ja tulkitsivat hänen Nikaian kokouksen kannalta oleellista näkemystään Isän ja Pojan välisestä suhteesta eteenpäin, erityisesti Pyhän Hengen osalta.

 Jos Athanasios oli hahmoltaan riitaisassa maailmassa kuin entisaikoihin kaipaava maailmaan vaeltamaan jäänyt faarao, oli erityisesti Gregorios Nyssalainen älyllisesti nopealiikkeinen ja luova ajattelija.

 Athanasioksen, ortodoksisuuden isän, lähipiiri, kappadokialaiset isät Gregorios Nyssalainen, Basileios Suuri ja Gregorios Teologi ponnistivat 200-luvulta ja heitä kutsuttiinkin omana aikanaan originisteiksi, vaikka 4. vuosisadan loppupuolella yhtäältä heidän näkemyksensä vakioituivat, mutta toisaalta Origeneen näkemykset joutuivat huonoon huutoon.

Mutta ennen kulkemista eteenpäin historian hitaassa juoksussa, kysyn, voimmeko käsittää heitä. Vastaus riippuu näkökulmasta. Voiko historiantutkija käsittää menneisyyttä tai voiko filosofian- tai teologianhistorioitsija käsittää aikaisemmin esitettyjä käsityksiä. Uskon, että voi.

 Mutta voiko kuka tahansa käsittää elämänkysymyksiä ja vastausyrityksiä, joita menneisyys sisältää?

Koetan selittää asiaa näin. Ei ole vierasta kysyä, onko elämä mieletöntä. Edelleen ei ole vierasta kysyä, onko elämällä merkitystä. Vihdoin ei ole vierasta kysyä, onko elämällä tarkoitus.

 300-luvulla muotoutuva uskontunnustus on oman aikansa tuottama myönteinen vastaus näihin kysymyksiin.

Isä on elämän mieltä koskeva ”vastaus”, Poika elämän merkitystä ja Pyhä Henki elämän tarkoitusta. Mieli, merkitys ja tarkoitus ovat tämän ”vastauksen” mukaan kietoutuneet yhteen eri kysymyksinä. Merkitys on mielen merkki eli mielen semanttinen ilmaisu ja tarkoitus tämän merkin ”lukemisesta” syntyvä muoto.

MISSÄ OLI ALUSSA OLI?

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Alussa oli Sana.

Kristillinen kirkko opettaa, että Vanhan testamentin ja Uuden testamentin Alku on sama. Jumala on luonut taivaan ja maan Alussa, joka on Sana eli Kristus-Logos. Jos siis Kristus on heti Alussa, on kirkkokin, joka on Hänen ruumiinsa, Alussa.

Alussa ihminen kutsutaan pappeuteen Hyvän ja Pahan Tiedon Puun äärelle elämään yksinomaan Sanasta eikä tästä erillisen oman elämänsuunnitelmansa varassa. 

Mutta milloin kirkko ilmestyy ajalliseen historiaan, siihen todellisuuteen, joka on langennut ja jossa Adam kaipaa takaisin alkuperäiseen pappeuteensa? Ja mihin sen kunkin historiallisen ilmenemismuodon alku pitäisi sijoittaa? Milloin on se alku, jossa ovat suo, kuokka ja Jussi, käsinkosketeltava ja aineellinen kirkollinen todellisuus, sen näkyvät ja historialliset työvälineet ja ihmiset?

Milloin historiassa esiintyvä ortodoksinen kirkko on saanut alkunsa? Vastauksia on useampia kuin yksi.

Ortodoksisen identiteetin näkökulmasta tärkeä vastaus on perimätiedon kertomus apostoli Andreaksesta, Andreas Ensinkutsutusta.  Helluntain jälkeen Andreas lähti Byzantioniin ja aina Krimille asti. Kertomus on kiistetty, mutta se liittää ortodoksisen itsekäsityksen ensimmäiseksi Jeesuksen seuraajaksi sanottuun henkilöön ja hänen perustamaansa seurakuntaan.

Aleksandrian piispaa Athanasiosta (293-373)  puolestaan sanotaan Ortodoksisuuden isäksi.

Athanasioksen toiminta liittyi ensisijaisesti areiolaisen näkemyksen, jonka mukaisesti Jeesus ei ole ikuinen ja luomaton jumalallinen persoona vaan täydellinen ja korotettu ajallinen ja luotu persoona, torjumiseen sekä munkkilaisuutta koskevaan kirjaan Pyhän Antoniuksen elämä.

 Athanasioksen ohella juuri 300-luvulla, jota Johannes Quasten nimittää Patrologiassaan kreikkalaisen kirjallisuuden kulta-ajaksi, esiintyivät useat niistä teologista kirjoittajista, jotka ovat vaikuttaneet ortodoksisen uskontulkinnan muotoutumiseen voimakkaimmin: kappadokialaiset isät Basileios Suuri, Gregorios Nazianzialainen eli Gregorios Teologi, Gregorios Nyssalainen sekä Kyrillos Jerusalemilainen ja Johannes Khyrostomus.

Mutta ortodoksisen kirkon muotoutuminen voidaan ajoittaa vieläkin myöhäisempään vaiheeseen.

Tunnettu dogmihistorioitsija Jaroslav Pelikan aloittaakin ortodoksisen teologian esittelynsä vasta 500-luvulta, ajanjaksolta, jolloin Rooma on hajonnut ja valtakunta siirtynyt Bysanttiin, toiseen Roomaan. Tällöin ortodoksista kirkkoa tarkastellaan ensisijaisesti Bysantin kirkkona ja sen piirissä harjoitettuna uskon julkilausumisena, ajattelemisena ja toimintana. 

Mutta vieläkin lähemmäs omaa historiaamme voidaan tulla.

 Miksei erityisen historiallisen ortodoksisen kirkon perustamisvuodeksi voisi väittää vuonna 1054, jolloin lännen ja idän kirkkojen ero tapahtui?

Tai miksei kulkea ajassa taaksepäin ja vaeltaa Jerusalemin temppeliin, jonka palveluksen muotoja ortodoksinen kirkko kantaa psalmilauluin, resitatiivein, ruumiin ja sielun yhtenä kokonaisuutena tulkitsevin kumarruksin, suudelmin, selkää kolottavine seisomisineen, polvistumisineen ja maahanheittäytymisineen?

 Jos Jerusalemin temppeli on kaksiosainen siten, että sen kaikkein pyhimmässä sijaitsevat laintaulut, vastaa jo ortodoksisen kirkkorakennuksen arkkitehtuuri tätä: ikonostaasin takaisessa huoneessa sijaitsee alttari, jolla lepää evankeliumikirja.

Ja mihin muuhun ortodoksinen askeesi ja erämaahurskaus perustuisi kuin Israelin profeettojen erämaahan vetäytymiseen, poistumiseen villipetojen ja Saatanan valtakuntaan, jossa vain Jahve voi auttaa?

Alku voidaan siis näkökulmasta riippuen sijoittaa niin moneen pisteeseen historiassa, että se pirstoutuu vuosisatojen varrelle.

 Ehkä alku on 300-luku ilman, että tarkoituksena olisi väittää tätä ehdottomaksi aluksi. Tuolloin muotoillaan myöhemmän ortodoksisen teologian kannalta keskeiset teemat kuten Jumalan kolminaisuutta, teologian ja filosofian suhdetta, rukousta, jumalanpalvelusta ja askeesia sekä kirkon ja yhteiskunnan välistä suhdetta koskevat käsitykset.

300-luku merkitsee myös muokkausta ja ”käännettä” suhteessa 200-luvun kristillisen gnosikseen, ensimmäisiin täysiverisiin kristillisiin teologeihin, Origenes ja Kleemens Aleksandrialaiseen.

Kun nämä olivat platonismin ja stoalaisen filosofian avulla muokanneet käsityksensä kristillisestä teologiasta älyllisesti käsitettävänä, joskin mystisenä oppina, 300-luvun kirjoittajat kyllä jatkavat tätä perinnettä, mutta alkavat painottaa uskon ja erityisen hengellisen käsitteiden käytön merkitystä teologisen puheen alueella.

Jos vielä Kleemens Aleksandrialainen saattoi uskoa, että Paratiisissa kaipaus saa täyttymyksensä ja inhimillinen eros muuttuu puhtaaksi agapeksi taivaallisten salaisuuksien täydellisen aukenemisen myötä, 300-luvulla keskustelun areenalle astuvat kappadokialaiset isät opettavat, että kaipaus ei tyrehdy Paratiisissakaan: Jumalan salaisuudet ovat ehtymättömiä.

Eletään maailmassa, jossa kristinusko on saanut valtakunnassa vuonna 313 annetun Milanon ediktin jälkeen suosituimmuusaseman, niin sanotun konstantinolaisen käänteen aikakautta kohti kristinuskoa Bysantin valtionuskontona.

 Kun tätä vaihetta aikaisemmin kristillinen teologia on varsinkin sen Aleksandrialaisessa muodossa Origenes ja Kleemens Aleksandrialaisen kirjoitusten seurauksena saavuttanut uutena uskonnollisena filosofiana, kristillisenä gnoosiksena, suosiota erityisesti älymystön piirissä, kristinuskosta alkaa tulla laajojen kansalaispiirien elämänmuoto. Sen teologien piirissä liian älyllistäväksi tulkittua, origenistista, tulkintaa aletaan arvostella, mutta samalla suhde siihen säilyy kaksijakoisena.


Origenes Aleksandrialaisen näkemykset sielujen ennaltaolemassaolosta ja kaiken takaisinpalautumisesta, toisin sanoen ”kaikkien pääsystä taivaaseen” julistettiin harhaopeiksi. Toisaalta hänen ajatteluperintönsä säilyi erityisesti Gregorios Nyssalaisen teologiassa.


Origeneen ajattelun sisällön tutkiminen ei ole aivan vaivatonta. Hänen kristillistä oppia selittävä teoksensa Peri Arkhe on säilynyt vain Rufinoksen De Principiis –nimisenä latinannoksena, joka on vapaa ja sisältää Rufinoksen omaa tulkintaa. 


Origenes oli ensisijaisesti raamatuntutkija, joka kirjoitti lukuisan joukon kommentaareja Pyhän Kirjan eri teksteistä. Hän katsoi, että Raamatun kirjoissa on kolme eri tasoa: historiallinen, moraalinen ja hengellinen. Historiallinen esitys voi sisältää virheitäkin, mutta hengellinen taso on aina totta. Tästä syystä keskeistä raamatuntulkinnassa on sen niin sanottu allegorinen taso. Raamatun historialliset kertomukset on tulkittava hengellisen elämän kuvauksina, ei historiallisina raportteina tapahtuneista asioista.
 

Esimerkiksi Laulujen Laulu on sielun mystisen matkan kuvaus, ei silkka eroottinen runoelma. Origeneen mukaan sielun on laulettava kaikki seitsemän laulua ennen kuin se voi laulaa Laulujen Laulun. Laulujen Laulu on mystinen avioliitto sielun ja Kristuksen välillä. Siinä Ylkä suutelee sielua.


Tämä on allegorista ja metaforista puhetta. Luonnollisen kielen avulla kuvataan sitä, mikä ei palaudu luonnollisen kielen piiriin. Suudelma on hengellinen eikä fyysinen, ja mystistä yhtymystä ei voi käsittää luonnollisen kielen varassa. Silti siitä puhutaan sillä kielellä, joka on käytössämme.

Origenes oli saanut vaikutteita stoalaisten tunteita koskevista näkemyksistä. Heidän mukaansa viisas ihminen on apaattinen. Hänellä on kyllä uudenlaisia, oikeita tunteita, mutta hänen muuttuvaan maailmaan kohdistuvat tunteensa ovat vaimenneet.

Origeneen mukaan oikea kristillinen elämäkin merkitsee apaattisuutta, maailmaan kiinnitymisen raukeamista. Kun maailmaan kohdistuvat tunteet ovat vaimenneet, henkilö alkaa kokea uusia hengellisiä tunteita ja hänessä syntyy Jumalan armosta erityisiä hengellisiä aisteja. Ne mahdollistavat hänen mystisen kokemuksensa.

Maailmasta eroamisen ja apatian ihanteet tulivat keskeisiksi teemoiksi munkkilaitoksen piirissä. Niinpä 300-luvulla kirkon historiassa vallitsee kaksisuuntainen liike.

Samalla, kun kristinuskon yhteiskunnallinen asema vahvistuu, kristillisissä piireissä alkaa syntyvän munkkilaitoksen piirissä toiseen suuntaan johtava kehitys, pois yhteiskunnasta ja maailmasta kulkevan elämänmuodon harjoittaminen ja enkelimäisen elämän tavoittelu.

Kirkon opetusta ravistelee itsensä keisarin kannattaman piispa Areioksen opetukset, jotka kieltävät sen, että Jeesus olisi luomaton jumala. Pidetään ensimmäinen kaikkia kristittyjä koskeva, ekumeeninen kirkolliskokous, Nikaian kokous vuonna 325.

Vuosisadan aikana syntyvät niin Basileioksen kuin Khrysostomuksenkin jumalanpalvelusjärjestykset, liturgiat, jotka jäävät leimallisiksi myöhemmälle ortodoksiselle jumalanpalveluselämälle.