Aika, joka sen pyörteissä elävän näkökulmasta voi vaikuttaa kiihkeältä ja dramaattiselta, voi toisesta suunnasta katsoen vaikuttaa verkkaiselta ja toisinpäin. Kirkon historiaa kuvattaessa siitä sanotaan usein, että tapahtui käänne tai muutos. Muutos kesti kuitenkin usein pitkään.
Niin sanottu konstantinolainen käänne, jossa kirkon yhteiskunnallinen asema vakiintuu, oli monivivahteinen, vähintään sata vuotta kestänyt prosessi. Sama pätee kirkon keskeisimmän opillisen ilmaisun, kolminaisuusopin muodostumiseen. Ja molemmilla on lisäksi esihistoriansa.
Jo 190 Theodotos esitti Roomassa, että Jeesus oli saanut kasteen hetkellä taivaallisen voiman (dynamis), joka kohotti hänet muita ihmisiä korkeammaksi. Vaikka Jeesuksella olikin tällainen annettu ominaisuus, hän oli kuitenkin vain ihminen.
200-luvun alun Roomassa suositummaksi tuli kuitenkin Sabellioksen käsitys, jonka mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat yhden Jumalan ilmenemismuotoja (modus) tai kasvoja (prosopon). Jumala loi Isänä ja lakkasi tämän jälkeen olemasta Isä ja muuttui inkarnaatiossa Pojaksi, joka puolestaan katosi Pyhän Hengen aikakautena. Kolminaisuus ei ole samanaikaista eikä ikuista. Vain Jumala on ikuinen.
Näkemykset ovat esimerkkejä siitä, miten eri tavoin varhainen kristillinen opetus saattoi käsitellä uskoaan Isään, Poikaan ja Pyhään Hengen ja erityisesti kahden ensimainitun suhteeseen. Meidän tuntemamme opetuksen kannalta ensimmäisiä vakiintuneempia muotoilija aiheesta esittivät yhtäältä Tertullianus, joka esitti Jumalan olevan kolme persoonaa ja yksi substanssi sekä Origeneen oppilas Gregorios Thaumaturgos.
Origenes esitti itsekin Isän, Pojan ja Pyhän Hengen samanaikaisuutta ja ikuisuutta korostavan näkemyksen kolminaisuudesta eli triniteetistä.
Hänen näkemyksensä on katsottu olleen kuitenkin monarkistis-hierarkkinen sikäli, että se korostaa Isän ensisijaisuutta suhteessa jumaluuden muihin persooniin. Sinänsä tällainen näkemys heijastui myös 300-luvun keskeisimpien kolminaisuusoppia muotoilleiden teologisten kirjoittajien ajatuksiin. Gregorios Teologi kirjoitti, että jumaluudet persoonat ovat samaa olemusta, mutta Isä on kausaalisesti ensisijainen suhteessa Poikaan.
Origenesta kiinnostavampi hahmo aiheen kannalta on kuitenkin Gregorios Thaumaturgos (n. 213-270).
Opiskeltuaan nykyisessä Beirutissa lakitiedettä hän seurasi Palestiinaan konsuliksi siirtynyttä lankoaan Kesareaan. Täällä hän tutustui sinne Aleksandriasta siirtyneeseen Origeneeseen. Origeneen seurassa Gregoriokselle avautui kristillinen tie. Hän opiskeli Origeneen johdolla ensin filosofiaa ja sitten teologiaa noin seitsemän vuotta.
Gregorioksen päätettyä opintonsa hänet vihittiin piispaksi pienen Kesarean kristillisen yhteisön palvelukseen. Vain muutaman kymmenen jäsenen ajoittain vainottuun seurakuntaan kuului myös Makrina Vanhempi, Gregorios Nyssalaisen isoäiti, jonka tiedonannot lienevät vaikuttaneen Nyssalaisen laatimaan Thaumaturgoksen legendaan.
Gregorioksen kynästä lähtöisin on ilmeisesti tunnustus, joka muistuttaa seuraavalla vuosisadalla Nikaian ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa kristilliseksi tunnustukseksi vakiintunutta tekstiä. Raa’asti suomennettuna Gregorios Thaumaturgoksen tunnustus on seuraava:
”Jumala on yksi, Hänen viisautensa, voimansa ja ikuisen kuvansa, elävän Sanan Isä, täydellisen syntyneen täydellinen synnyttäjä, ainoasyntyisen Pojan Isä.
Herra on yksi, ainoa ainoasta, Jumala Jumalasta, Jumaluuden kuva ja kaltaisuus, vaikuttava Sana, kaiken olevan käsitettäväksi tekevä Viisaus, kaiken luodun muokkaava Voima, Isän Poika, näkymätön näkymättömästä, häviämätön häviämättömästä, kuolematon kuolemattomasta, ikuinen ikuisesta.
Pyhä Henki on yksi, Hänen olemisensa on Jumalasta ja tullut ilmeiseksi Pojassa, todistukseksi ihmisille: Pojan kuva, täydellisen täydellinen kuva, elämä, elämisen syy, pyhä lähde, puhtaus, pyhityksen tuki ja opastaja, jossa kaiken yläpuolella oleva Isä ja kaikessa oleva Poika Jumala tulevat esille.”
200-luvun jälkeisellä puoliskolla näyttää siten syntyneen tunnustus, jonka sisältö ei ole kovinkaan kaukana kirkon hyväksymästä Nikaian-Konstantinopolin tunnustuksesta, jonka työstäminen värittää koko seuraavaa vuosisataa moninaisine eteenpäin menon ja torjunnan vaiheineen vuosien 325 ja 380 välillä.
Kyseessä olivat kiihkeät ja dramaattiset vuosikymmenet, mutta samalla voi Gregorios Thaumaturgoksen esittämän tunnustuksen sisältämien vakaumusten vastaanottoa seuratessaan todeta, miten aika virtasi puuduttavan hiljaisena 200-luvun puolivälistä 300-luvun lopulle.
Yhdestä sanasta saatettiin riidellä vuosikausia keskusteluissa, joihin tuntuu osallistuneen legioonittain kukin itsensä oikeassa olevaksi kokeneita ihmisiä.
Vakaumusten ja tulkintojen vakiintumiseen yhteisesti tunnustetuksi uskoksi vaikuttivat monet tekijät: poliittis-yhteiskunnalliset seikat, kirjalliset lähteet ja niissä siirtynyt oppineisuuden perinne, suulliset tarinat, ihmisten kokemukset toisistaan, henkilökohtaiset kontaktit ja se, mitä historioitsijat sanoisivat ehkä sattumaksi ja uskonnollinen mieli taas joksikin muuksi.
Henkilökohtaisista kontakteista kiinnostava hahmo perinteensiirron kannalta on Makrina vanhempi. Hänen lapsenlapsensa Gregorios Nyssalainen ja Basileios Suuri kirjoittivat kirjeissään ja muistiinpanoissaan, miten Makrina oli opettanut heille lapsena Gregorios Thaumaturgoksen opetuksia.
Gregorios ja Basileios ystävystyivät Gregorios Naziolaisen eli Gregorios Teologin kanssa. He kuuluivat Athanasioksen lähipiiriin ja tulkitsivat hänen Nikaian kokouksen kannalta oleellista näkemystään Isän ja Pojan välisestä suhteesta eteenpäin, erityisesti Pyhän Hengen osalta.
Jos Athanasios oli hahmoltaan riitaisassa maailmassa kuin entisaikoihin kaipaava maailmaan vaeltamaan jäänyt faarao, oli erityisesti Gregorios Nyssalainen älyllisesti nopealiikkeinen ja luova ajattelija.
Athanasioksen, ortodoksisuuden isän, lähipiiri, kappadokialaiset isät Gregorios Nyssalainen, Basileios Suuri ja Gregorios Teologi ponnistivat 200-luvulta ja heitä kutsuttiinkin omana aikanaan originisteiksi, vaikka 4. vuosisadan loppupuolella yhtäältä heidän näkemyksensä vakioituivat, mutta toisaalta Origeneen näkemykset joutuivat huonoon huutoon.
Mutta ennen kulkemista eteenpäin historian hitaassa juoksussa, kysyn, voimmeko käsittää heitä. Vastaus riippuu näkökulmasta. Voiko historiantutkija käsittää menneisyyttä tai voiko filosofian- tai teologianhistorioitsija käsittää aikaisemmin esitettyjä käsityksiä. Uskon, että voi.
Mutta voiko kuka tahansa käsittää elämänkysymyksiä ja vastausyrityksiä, joita menneisyys sisältää?
Koetan selittää asiaa näin. Ei ole vierasta kysyä, onko elämä mieletöntä. Edelleen ei ole vierasta kysyä, onko elämällä merkitystä. Vihdoin ei ole vierasta kysyä, onko elämällä tarkoitus.
300-luvulla muotoutuva uskontunnustus on oman aikansa tuottama myönteinen vastaus näihin kysymyksiin.
Isä on elämän mieltä koskeva ”vastaus”, Poika elämän merkitystä ja Pyhä Henki elämän tarkoitusta. Mieli, merkitys ja tarkoitus ovat tämän ”vastauksen” mukaan kietoutuneet yhteen eri kysymyksinä. Merkitys on mielen merkki eli mielen semanttinen ilmaisu ja tarkoitus tämän merkin ”lukemisesta” syntyvä muoto.